Mistä lähtien on ollut ok lähteä ulos ilman housuja?

Katukuvaa katsellessa näkee monia muotitietoisia ihmisiä. Sääriä verhoavat ainoastaan ohuet legginssityyliset viritelmät, joita tietämäni mukaan kutsuttiin ennen kalsareiksi (muotitietoisimmat henkilöt myös pitkiksiksi). Ylävartaloa peittää pari kokoa liian suuri, tai vaihtoehtoisesti liian pieni huppari. Alusasuiksi tarkoitetuissa housuissa kävelee monikin muodikas tyyppi. Enää ei edes välitetä jos se päällä oleva pitkä toppi onkin hieman pesussa kutistunut, eikä linja-autopysäkillä hytistessä peitä edes puolta takapuolesta. Tämän hetken muotia on näyttää Lady Gagalta, välittämättä siitä, että musiikkivideoiden kuvausstudiossa vallitsee mitä luultavimmin hieman lämpimämmät sääolot, kuin kasvihuoneilmiön ravistelemassa Suomessa. Kaukaisilta tuntuvat ne ajat jolloin itse kärsin reisien paleltumista, koska sään mukaan pukeutuminen oli ehdoton tyylivirhe, kaikki muutkin pitivät pelkkiä farkkuja säästä riippumatta.

Kenkäostoksilla ollessamme ilmeisen muotitietoinen teini-ikäinen sisareni tuomitsi minut muotitiedottomaksi hihhuliksi, jolle riittää, että vaate tai asuste on omien sanojeni mukaan "ihan kiva ja, voi, miten käytännöllinen". Aloin miettiä, olenko oikeasti siirtynyt sille, ennen niin mystiselle, mukavuusalueelle pukeutumisen suhteen. Mitä on tapahtunut? Minusta nimittäin on muodikasta se, että kylmällä säällä olen pukeutunut lämpimästi, enkä palele jos joudunkin kävelemään kadun mitan ulkona. Eikö muka sääolosuhteiden huomioiminen ja joissain tapauksissa jopa toppahousut ole muodikkaita... Myönnettävä on, kypsä ajattelu, aikuistuminen, kalkkeutuminen, muotikäsitysten hämärtyminen käytännölisyyden tieltä, millä nimellä sitä haluaakaan kutusua, on täällä. Oikea kysymys taitaakin olla: "Mistä lähtien olen ajatellut, ettei ole sopivaa lähteä ulos pakkassäähän pelkät legginssit jalassa?"

Huomiosta järkytteneenä suuntasin Sokoksen asusteosastolle etsimään muotia. Löysin mitä söpöimmän sinisen myssymäisen pipon ja siihen sopivan kaulaliinan. Huomasin ajattelevani, että ne saavat minut näyttämään entistä suloisemmalta - ja mikä tärkeintä ne ovat lämpimät, olematta kuitenkaan liian hiostavat raikkaaseen kevätsäähän.

Kysymisen taito

Ihmiset stressaavat usein. Ja paljon. Sanotaan, että kiire luo stressin. Uskallan hieman väittää vastaan. Toki stressitilaneet ja kiire usein ovat kytköksissä toisiinsa, mutta monesti voidaan stressata ilmankin. Turhasta stressaaminen johtuu usein siitä, ettei yksinkertaisesti tiedä miten joku asia on tai miten se tulee edistymään. Ei tiedetä ehditäänkö kirjoittaa jutut deadlineen mennessä, saadaanko pankista luottoa uutta autoa varten, onko kaupassa juuri sellaista juhlamekkoa kuin itse etsii, saikohan uusi tuttava aivan vääränlaisen ensivaikutelman, ovatko sukkani kaverini mielestä rumat? Naisellisen sukupuolen edustajana olen hyvinkin tietoinen siitä, että kaikesta saa ongelman. Kotisohvalla stressaamisen ja tietämättömänä istumisen sijaan, voi alkaa selvittää ongelmatilanteita. Kysyminen ei ole koskaan väärin, suorat kysymykset, olivatpa ne millaisia tahansa, vievät kohti ratkaisuja. Myös itseltään voi esittää kysymyksiä ja saada niihin hyviä vastauksia. Vääriä kysymyksiä ei olekaan. Kuten aina, asiaan liittyy riski - jos kysyy saattaa saada epämieluisan vastauksen. Täytyy siis punnita kumpi on pahempaa, epämukava varma tieto vai arvailuihin perustuva tieto (joka siis yleensä vastaa samaa asiaa kuin täydellinen tietämättömyys). Kun ei tiedä, ihmismieli alkaa helposti keksiä omia ratkaisuja, jotka usein ovat totuutta monta kertaa pahempia.

Olisimmeko onnellisempia, jos ei aina tarvitsisi arvailla?

Oma napa, ainoa napa?

Haluamme menestyä, haluamme onnea, haluamme kaikkea uutta, mutta ennenkaikkea, haluamme päästä helpolla. Eikö ole mielenkiintoista, kuinka tietty ihmistyyppi tekee vain välttämättömän selvitäkseen vaikkapa työpaikalla, jolla ylenemisen (tai toisaalta alenemisen) mahdollisuus on lämpöasteikolla nollan alapuolella. Motivaatio helpottaa toisten osallisten toimintaa ja työtä on olematon. Tietysti keltään ei voi vaatia kaikkea, mutta pienten perusasioiden ja käytänteiden hyväksyminen ja suorittaminen ei kenekään työajasta vie rutkasti aikaa, ainakin ajatellen sitä ajansäästöä, joka syntyy jos asiaan pitää palata myöhemmin. Raportointi auttaisi kaikkia tietämään miten joku asia on hoidossa tai meneillään. Omasta toiminnasta tiedotuksen puute vaikeuttaa töitä, joissa ns. kaikki on kaikkien vastuulla, eli jokaisella on periaatteessa oikeus ja vastuu hoitaa asioita tarvittaessa, vaikkei vastuu alunperin olisikaan itsellä. Asioista voi pienillä teoilla tehdä kaikille äärettömän helppoja, tai toisaalta - äärettömän vaikeita.

Tähän "mistä aita on matalin" -ihmistyyppiin kuuluva Herra Maailmannapa haluaa ottaa rennosti. Mitäpä olisikaan työpäivä ilman Iltasanomien kuumia juoruja kahvikupillisen ääressä, vähintään parin tunnin välein. Hän ei välitä tippaakaan siitä, ymmärtääkö joku muu hänen (vasurilla) hoitamiaan asioita. "Kyllä minä tiiän jos jotain tarvii" hän sanoo, jos joku erehtyy kysymään Maailmannavan tulostamasta paperiarkista, jonka hän vain jättää pyörimään pöydälle lukemattomien muiden paperilappusten sekaan, tekemättä sille mitään tai ainakaaan laittamatta eteenpäin. Pian saadaan ihmetteleviä tai äkäisiä puhelinsoittoja koskien ko. ajelehtivaa lappua sekä jätettyä soitto- tai selvityspyyntöä, josta muut työntekijät eivät tietenkään mitään tiedä, elleivät sitten ole jaksaneet leikkiä vakoiluleikkejä ja huomaamatta kuulleet kuinka Herra Maailmannapa on asiaa painellut villaisella puhelimessa edellisenä päivänä. Onneksi ajoittain tulee hetki, joilloin Maailmannapa saa energiapiikin. Hän tomerasti tarttuu puhelimeen ja alkaa käydä läpi rästityöpinoaan. Yllättyen toiset huomaavat tämän ja joku jopa uskaltautuu lohkaisemaan vitsin Navan yhtäkkisestä työinnosta. Kuten arvata saattaa Maailmannapa kohtaa ensimmäisen ongelman. Hän kailottaa kovaan ääneen tarvitsevansa taustatukea ja jotakuta apuun. Avuliaasti apuun tuleva henkilö huomaakin pian tekevänsä asiaa itse, Herra Navan vain tuijotellessa ulos ikkunasta juoden kahviaan. Hiljaisina hetkinä Herra Napa väittää pitävänsä työtään samantekevänä, häntä ei liikuta onko firma pystyssä enää kuukauden päästä. Kyllä Hän aina töitä löytää, varsinkin sellaisia joissa on takuuvarmasti parempi palkka ja rennompi ilmapiiri. Työtoverit kuuntelevat kauhuissaan Navan puheita, onhan yhteisvastuullisessa työssä Navan tekemisillä vaikutusta kaikkien työpaikkaan ja sen säilymiseen.

Ulkopuolisille Herra Napa on oikein ystävällinen ja näyttää selvästi nauttivan työstään ja sen rentoudesta. Harvapa arvaa, mitä sotkuja Napa jättääkään vastuuntuntoisille kollegoilleen, jotka myös ajattelevat omaa napaansa - tosin pidemmällä tähtäimellä.